Tänään minä, Allu ajattelin kertoa teille hieman historiastani. Jotkut saattavat ihmetellä, kuinka minä, Norjan kylmäverinen, olenkaan päätynyt Leville issikkatallille. Tänään saatte kuulla siitä. Aloitetaan elämästäni ennen Leville muuttoa. Minut ostettiin siis Kolarista päin. Asuinpaikkani ei siis monilla kymmenillä kilometreillä muuttunut, vaan samanlaisille seuduille minut ostettiin. Ennen kuin tulin tänne, olin ammatiltani ravihevonen. Rakastin sitä vauhdin hurmaa, jota tässä lajissa koin!
Kuva: Jenni Långsved
Kuva: Jenni Långsved
Kuten numerostakin huomaa, olin tietysti aina voittamaton ykkönen. ;) Ainakin melkein aina! No, yhtenä kauniina syksyisenä päivänä tallin pihaan, jossa silloin asustelin, ilmestyi musta auto, josta ulos astui kaksi hevosilta tuoksahtavaa tytöntylleröä. He olivat tulleet koeratsastamaan minua.
Ensitapaaminen!
Nämä tallitytöt rakastuivat minuun heti ensisilmäyksellä ja näin päädyin matkustamaan heidän kanssaan kohti issikoita. Voi niitä ensimmäisiä hetkiä uudessa kodissani! Ensinnäkin kaikki ihmiset ihastelivat, kuinka suuri olinkaan noihin issikoihin verrattuna. Koin oloni niin upeaksi. Pääni saivat sekaisin myös upeat islanninhevostammat, joita viereisessä aitauksessa olikin vaikka muille ruunille jakaa. Rakastuinkin heti lauman johtajaan Irmeliin ja hänen itsevarmuuteensa.
Minun ja Irmelin ensitapaamisemme!
Minut laitettiin aluksi aitaukseen, joka oli erillään issikka-aitauksesta. En siis nähnyt silloin syntynyttä rakkauttani Irmeliä ollessani aitauksessa. Itkin aina, kun hänen kauniit silmänsä katosivat näköetäisyydeltäni. Lopulta talliväki päätyikin ratkaisuun, että he siirtäisivät minut sittenkin issikka-aitauksen sisälle rakennettavaan aitaukseen ja pihattoon.
"Irmeli, mennäänkö naimisiin heti ensimmäisenä kohtaamispäivänämme?"
No, pikkuhiljaa minun ja Irmelinkin rakkautemme tyssäsi, ja pystyin taas keskittymään muuhunkin elämääni. Minua suoraan sanottuna ihmetytti, mitä tekisin noiden issikoiden kanssa. Minulle selvisi, että saisin maastoilla heidän seuranaan, ja minulla myös vedettäisiin jotain vaelluksia. Minulle selvisi myös toinen asia. Tajusin, että minussa on jokin magneetti, joka vetää puoleensa naispuolisia henkilöitä -niin ihmisiä kuin hevosiakin.
Kaikki tallitytöt olivat täysin rakastuneita minuun. Olin kai niin erilaisella tavalla viehättävä kuin nuo issikat. Minusta käytiinkin kovaa taistelua, että kuka tällä kertaa saisi hypätä selkääni. Tammat taas tuntuivat olevan vähän turhankin pihkassa minuun. He nimittäin tulivat aitani luokse näykkimään ja härnäämään minua saadakseen huomioni kiinnyttymään heihin. Niinhän se sanontokin menee, että rakkaudesta se hevonenkin potkii. ;)
Minä ja Rossi
Tuon pikkuisen eli Rossin kanssa meillä muodostuikin vahva ystävyyssuhde. Hän oli niin pieni minuun verrattuna, mutta silti niin kypsä ikäisekseen, että pystyimme heittämään hänen kanssaan hyvääkin läppää. Otin ehkä sellaisen isäroolin Rossin suhteen.
Rossi myös toimi aivan kuin olisin hänen isänsä. Mitä minä ikinä teinkään, otti Rossi siitä mallia ja teki perässä.
Rossi ja minä :)
Maastoilun ja kenttäilyn lisäksi tuli sitä myös muutaman kerran kokeiltua mielenvirkistykseksi esteiden hyppelemistä. Se vasta olikin hauskaa!
Pahoittelen laatua.
Olen saanut toteutettua monia haaveitani. Yksi haaveistani oli päästä käymään joskus joissain näyttelyissä. Ihan kokeilun vuoksi vain. Olin tällöin vielä aika epävarma ulkonäöstäni, sillä kaikki minusta otetut kuvatkin olivat tällaisia.
No, nyt kesällä, kun unelmani toteutui, ja pääsin näyttelyihin, olivat ilmeeni hieman parantuneet ja itsevarmuuteni kohonnut. Niinpä astelin näyttelyihin kylmän varmasti vieden samalla voiton kotiin.
Minä ja ihana kesähoitajani Iiri!
Enkö vaikutakin näissä kuvissa paljon itsevarmemmalta? ;)
Voi sitä tunnetta, kun otimme Iirin kanssa ylpeästi voittajan ruusukkeen vastaan. Mutta mennäänpäs nykyhetkeen. Tällä hetkellä suuressa osassa elämääni on maastoilu, vauhdikkaat laukkapätkät pellolla, sattumoisin kentällä ratsastelu, ystävät ja etenkin ystäväni Ida -hevosen personal trainerina toimiminen. ;) Ida on hieman laihtumisen tarpeessa, joten annostelen hänelle ruoat aitauksestani ja kannustan häntä urheilemaan kannustavilla katseillani.
Minä, Rossi-heppa täällä tänään kirjoittelen. Arvasittekin varmaan sen tervehdyksestäni, kun eihän kukaan muu hevonen keksisi noin mahtavaa aloitusta kuin minä. ;)
Kesän aikana olen kasvanut hurjan paljon, ja minusta on tullut tallin isoin ja ylväin kaunotar. Tai ainakin melkein isoin! Päänikin on saanut jo hyvin aikuismaiset piirteet. Lihaksetkin minulla pullottavat isoina kuin mitkä. En siis ole enää pikkuinen. Ei, en totisesti! Tosin muut laumamme hevoset ovat sitä mieltä, että olisin vauva ja etten olisi kasvanut yhtään kesän aikana. Kyllä, luitte oikein. Kuinka typerää ajattelua... Minäkö muka VAUVA? Huhhuh, en totisesti! He ovat vain kateellisia lihaksilleni.
Eilen pääsinkin todistamaan, kuinka nopea ja ketterä olenkaan. Pääsimme nimittäin Tranan ja Veeran kanssa vapaiksi kentälle. Minä tietysti nautin vapaudesta juosten, pukitellen ja kentällä olevien esteiden yli hyppien. Niin tekivät muutkin, mutta paljon hitaammin kuin minä.
Veera
Trana seuraa nopeinta, eli minua ;)
Kentän laidalla oli muutama ihminen katselemassa menoamme. He katselivat suu auki Tranaa, ja erotin heidän puheistaan aina Tranan nimen. Trana itse tulkitsi asian niin, että ihmiset olisivat suu auki ihastelleet hänen menoaan ja upeita askeliaan. Pyh, sanon minä. Ihmiset varmasti katselivat suu auki ihaillen, kuinka oli mahdollista, että minä, pienikokoinen kolmevuotias juoksin nopeanpaa kuin Trana, iso aikuinen.
Trana
Voi, kuinka meillä olikaan hauskaa!
Minä, Veera ja Trana!
Trana ja Veera juoksentelivat koko ajan kahdestaan. He sanoivat juoksentelevansa yhdessä siksi, koska niin oli paljon kivempaa. Pötypuhetta, kyllä minä heidät tunnen. He eivät vain uskaltaneet erkaantua toisistaan, jotten minä pukittaisi heidän päälleen, vaikka enhän minä ikinä tietenkään sellaista tekisi. Olenhan tunnetusti niin kiltti ja hyväsydäminen nallekarhu.
Mitä Trana edellä, sitä Veera perässä.
Veera ja Trana
Halusin näyttää kaikille nopeuteni lisäksi myös esteratsutaitoni. Olen monta kertaa päässyt karkaamaan aitauksestakin hyppäämällä korkean aidan yli. Paitsi nyt aitaa on nostettu, niin karkaaminen aidan yli on jopa minultakin melkein mahdotonta. Huom! MELKEIN mahdotonta!
Nopeutta emme kunnolla pystyneet mittaamaan, mutta tyyli, jolla hyppäämme, näkyy näissä kuvissa:
Veera ponnisti mielestäni aivan liian vähän, joten hänen yrityksensä jäi laimeaksi. Näyttää, kun hän vain nostelisi jalkojaan hieman ylemmäs maankamaralta.
Veera
Tranankaan hyppytekniikka ei minuun vetoa.
Mutta katsokaapas minun hyppyäni! Ponnistan kunnolla, näytän keskittyneeltä, nostan jalkojani korkealle, mitä muuta tarvitseekaan tehdä?
Olimme varmasti hyvin upean näköisiä kiitäessämme mustana kolmenkoplana esteiden yli.
Ajattelimmekin, että jos tallinomistaja haluaisi luoda mitä mahtavimman bisneksen, hänen kannattaisi alkaa myydä sirkusnumeroita. Niissä meidät hevoset päästettäisiin vapaiksi kentälle, ja saisimme heittää itse keksimämme ohjelmanumeron, johon sisältyisi mm. esteiden hyppelyä samaan aikaan, jalkojen heittelyä yläilmoihin, laukkakilpailuja keskenämme ym. mukavaa. Ihmiset saisivat katsella meitä suut auki ja silmät tarkkoina!
Minä
Veera
Veera ja Trana
Kun Tranan kunto loppui, alkoi hän katsella kentän ulkopuolelle sen näköisenä, kuin siellä olisi jotain mielenkiintoistakin katseltavaa. Kyllä minä Tranan tunnen. Hänellä loppui kunto kesken, eikä hän kehdannut siitä meille sanoa, joten hän oli näkevinään jotain ihmeellistä, vaikka todellisuudessa hän vain tasasi hengitystään.
Trana
Arvatkaas mistä tiesin, että Trana teki noin? Siitä, että toimin itsekin samalla tavalla! Olemme Tranan kanssa niin samanlaisia, että meillä on samanlaisia älynväläyksiä. Nimittäin minun alkaessa väsähtää aloin esittää, että syöminen olisi niin tärkeä juttu kentälläkin, vaikka oikeasti halusin vain levähtää.
Minä, eli Rossi!
Muuten, mitä mieltä olette, pärjäisikö Trana teidän mielestänne näyttelyissä? Hän on haaveillut siitä niin pitkään, ja se olisi hänen unelmansa. Hyvänä ystävänä olen pyrkinyt parhaani mukaan kannustamaan ja rohkaisemaan häntä. Ainoa ongelma on se, ettei näyttelykilpailuita ole missään täällä Levin lähellä.
Meidän jälkeemme kentälle otettiin irtojuoksutukseen Hrifla ja Gjaffar. Minä sain otettua heistä muutaman kuvan. Väsäsin teille myös pienen videopätkän Gjaffarista ja Hriflasta :). Pahoittelen kuvien laatua, sillä vauhti oli niin kova, että kameran oli vaikea pysyä sen mukana.
Hekin hyppivät esteitä irti ollessaan.
Gjaffar ja Hrifla ♥
Hrifla ja Gjaffar ottivat useita kilpailuja. Tässäkin he kisaavat kylki kyljessä.
Gjaffar ja Hrifla
♥
Tässä tämä pieni videopätkä Hriflan ja Gjaffarin pukittelusta, esteiden hyppimisestä ja vauhdin hurmasta. Toivottavasti tykkäätte. Tässä vielä linkki videoon.
